Sieniretki - Sienikoto

Yksin metsässä?

23.9.2019 by Anu

Pääsin torstaiaamuna liikenteeseen kohti vanhempieni mökkiä. Kissat naukuivat kuljetuskopeissaan takapenkillä, kun ajelin aurinkoisen kuulaassa syyskelissä menemään.

Olin ehtinyt vain kerran sienimetsälle Espoossa, sormet syyhysivät, metsä kutsui.

Mökillä äiti laittoi kahvit porisemaan ja minä varustukset valmiiksi. Retkivyölaukku, sienikorit, kartta, kompassi… Isä lähti mukaan metsäretkelle sieniä saalistamaan.

Vuosien varrella löydetyt apajapaikat eivät pettäneet, mustatorvisieniä löytyi parin syksyn hiljaiselon jälkeen runsaasti. Juuri nousseita mustavahakkaitakin pilkahteli sammaleikosta.

Suppilovahverot, haaparouskut ja vaaleaorakkaat noukittiin korin puolelle innokkaasti.

Vaan eipä ahnehdittu liikaa, sillä jalostukseen oli hyvä varata tovi, rantasaunaankin jo mieli hinkui.

Perjantaiaamuna lähtö tyssääntyi alkuunsa. Kirjaimellisesti, sillä isän autosta oli yksi rengas tyhjänä. Sinänsä homma hoituisi vararenkaalla, mutta isä kun oli sen jo iskenyt alle… Tarkan euron kaverina hän oli ajanut renkaat sileiksi kuin kiisken kyljet. Ei hyvä juttu laisinkaan. Kyllä siinä vähän taisin saarnata turvallisuudesta samalla, kun talvirengas rullattiin varastosta esiin. Poikakin oli tulossa junalla koulun jälkeen…

Isä lähti rengasostoksille, minä saapastelin yksin metsään.

Tai no, enhän minä siellä yksin ollut. Se selvisi, kun rasahdus kuului lähituntumasta suppiksia noukkiessani. Nousin seisomaan. Komean kokoinen valkohäntäpeura siinä parin puun takaa tuijotti minua. Minä tapitin takaisin. Kumpikaan ei liikahtanut. Takaraivon uumenista kaikui Sergio Leonen leffojen westernmusiikki… Se katkesi peuran erikoislaatuiseen mölähdykseen, häntä pystyssä se lähti tiehensä. Minä vain tuijotin lumoutuneena ketteriä loikkia ja peuran pomppivaa persettä. Niin, mielummin sitä, kuin lähestyvää turpaa. Kohtaamisesta oppineena aloin äännellä aina välillä. Sitten keksin, että pienet laulunluritukset silloin tällöin voisivat toimia.

”Illan tullen, kun saavun satamaan”, vai miten ne sanat menikään? Enhän minä osannut lyriikoita tarpeeksi!

Huusin sitten vain aina välillä ”Kukkuu”, sehän toimi, linnutkaan eivät säikkyneet.

Pääsin vielä parina päivänä yksin metsään kukkuilemaan, kun seniori- ja junioriosasto urhelivat golfkentällä. Keski-ikäosasto noukki metsästä nauttien satoa koriin, talven varalle. Mustatorvisieniä, suppiksia ja mustavahakkaita löytyi mukavasti. Kuivurit jauhoivat öisin.

Äiti ruokki meidät herkuillaan piloille, tyrnimarjojakin maisteltiin. Ihan parasta.

Paluumatkalla kotiin pojan ajaessa, tiirailin hyviä metsäapajia ja maisemia. Siinä matkan aikana bongasin noin viisitoista peuraa. Ja yhden kuusikon varjoissa heilui järkäleenkokoisen uroshirven sarvet, kun se jyysti kutiavaa etujalkaansa. Suorastaan pelottavan lähellä tietä.

Niinpä, tarkkaavaisuutta syksyyn ja hyvät renkaat alle!

Terkuin Anu

Lahden Sienipäivät 2017

4.9.201718.5.2018 by Päkä

Hip Hip Huraa!

Edeltävän viikon lähimaaston pikatsekkaus antoi luvan odottaa jonkinlaista satoa sienipäiville. Tatteja ja kantarelleja oli näkyvissä jonkin verran, joten innolla odotimme tulevien sienipäivien löydöksiä.

Sienipäivät käynnistyivät perinteisesti perjantai- iltana, kun Anu töiden jälkeen suuntasi auton keulan kohti Lahtea. Anun saavuttua laitoimme saunan tulille ja aloimme suunnitella seuraavan päivän ohjelmaa sienikaveri Eevan metsäopastusta varten. Tutkimme lähialueiden maastokarttaa ja valitsimme sopivia sieniretkireittejä. Tähtäimessä oli myös löytää sienikotolaisille uusia aluevaltauksia.

Lauantaina Eeva saapui innokkaana paikalle. Odotellessamme sadekuurojen väistymistä Eeva esitteli ohjeistuksemme mukaista metsävarustustaan. Selvästi sienikorin kahva poltteli jo kädessä. Sadekuurot väistyivät ja pääsimme metsään.

Valitsemamme maasto oli sopivan helppokulkuinen ja “tattirikas”. Ajatuksenamme oli totuttaa Eeva tunnistamaan ja löytämään herkkutatteja. Alussa tuntui, että maastossa on hieman hiljaista, mutta sitten alkoi iloisia hihkahduksia kuulua! Hei, tässä taitaa olla herkkutatti! Ja täällä! Ja kantarelleja!

Pienellä tauolla nautimme eväitämme ja Eeva tarjosi meille valmistamiaan luomu- ja terveyssnacksejä; raakasuklaata, siemenleipää ja jotain palleroita. Se oli uusi ja mielenkiintoinen makukokemus.

Retki oli kokonaisuudessaan onnistunut, sienikorit saivat sopivasti täytettä ja Eeva vielä perillä jäi seuraamaan sienten käsittelyä säilöntää varten. Seuraavana päivänä olikin kiva kuulla, että kuivuri oli hankittu, Eeva oli käynyt omalla sienireissullaan ja tattisaalis olikin jo kolminkertainen. Hyvä Eeva!

Sienipäivien jatko sujui uusiin metsäalueisiin ja niiden antiin tutustuessa, tuloksena olikin uusia apajapaikkoja. Sikurirouskuja, MTS:ää (mustatorvisieniä), HT.tä (herkkutattia), kuusenleppärouskuja ja haaparouskuja. Ja niinhän siinä kävi, että sienihulluus iski emmekä malttaneet lopettaa ennenkuin hämärä laskeutui. Päämajaan saavuttuamme todellisuus oli kohdattava – hyvin runsas sienisaalis odotteli käsittelyä! Sauna lämpenemään ja saaliin kimppuun. Kello olikin lähes 04 ennenkuin saimme sienet renslattua ja pään tyynyyn.

Kokonaisuudessaan LSP 2017 tarjosi runsaan sadon, hienon syyssään, upeita metsähetkiä ja kirsikkana kakussa uuden sienituttavuuden – NOKIROUSKUN. Nokirousku on harvoin runsaslukuinen mutta meillä kävi munkki ja löysimme oikein jackpotin.

Sieniretki Espoossa 2016

3.9.20163.9.2016 by Anu

Pitkästä aikaa metsässä Espoossa ja täsmäiskuna ajattelin käydä ns. Varmat paikat läpi.

Suuntasin paikalle, missä on aina ollut hyvä mustavahakaspaikka, mutta siinä möllötti jotain ihan toisenlaista. Frisbeet lentelivät puiden lomassa ja porukkaa oli melkoisesti.

Metsään olikin rakennettu frisbee-golfata ja laji näytti kyllä varsin mielenkiintoiselta, pitääpä joskus kokeilla… Vaikka rehellisyyden nimissä pikkaisen harmitti tuo apajapaikan menetys…

Siirryin takavasemmalle ja syvemmälle metsän puolelle ja kyllähän sieltä löytyi

korintäytettä mukavasti. Suppilovahveroitakin jo nousussa, taitaa tulla hyvä sienisyksy 🙂

Terkuin, Anu

Syyskuun sienisatoa

13.9.201422.10.2014 by Anu

Syysflunssa iski, mutta onneksi ehdin eilen metsäretkelle Espooseen. Aluksi tarkoitus oli käväistä vain katsomassa, josko mustavahakkaat olisivat nousussa. Kävelin ensin paikoille, mistä niitä on löytynyt joka vuosi ja kah! Siellä niitä olikin mukavina rykelminä, ja ehdin vielä ennen toukkia. Ja siitähän se sitten lähti! Teki mieli tutkia uusia reittejä ja mielessä pyöri suoranainen himo löytää uusia mustavahakaspaikkoja. Ja samassa eteen aukesikin kehnäsienipolku. Nuoria yksilöitä…myssypäitä. Veitsi heilumaan ja kori sai täytettä. Hyräillen eteenpäin ja HALT: Mustatorvisieniä!!! Paikan koordinaatit heti muistiin tulevia vuosia varten ja pakkohan se oli ottaa oikein selfie: “Torvet metsässä”-teemalla…

Ja metsässä käyskentely jatkui, ketään ei näkynyt tai kuulunut missään, vain metsän eläimet rapistelivat ja ääntelivät. Ja kyllä ne uudet urat tuottikin tulosta, meinasin astua päälle! Uusi mustavahakaspaikka löytyi! Paljon pieniä nousukkaita ja kunhan flunssa helpottaa, niin metsään on päästävä noukkimaan ne isompina. Metsäkoodit muistiin ja kohti rinnettä, missä on aina ollut keltahaperoita…Olihan niitä, mutta vain kolme ja sitten silmät nauliintuivat tatteihin….Ruskotatteja! Joku on niitä kutsunut kuulemma köyhän miehen herkkutateiksi, mutta kyllä ne kolmen tähden leimalla ainakin sienikirjoissa esiintyvät, ja ovat sienikotolaisten mielestä oikein maukkaita.

Kun paluumatkalla kohti autopaikkaa löytyi vielä haaparouskuja, lampaankääpä ja kuusenleppärousku, oli hyräily entistäkin duurivoittoisempaa ja hymy herkässä.

Kotona perkaushommat käyntiin. Maisteltiin pojan kanssa siinä ohessa pannulla pyöräytettyjen isohaperon, keltahaperon ja kuusenleppärouskun aromeja kuin viininmaistajaisissa ikään ja todettiin, että jokaisella on oma hieno makunsa ja kyl on hyvää!

Sieniterkuin Anu

Tammisaaren sienipäivät 2012

15.9.201223.10.2012 by Anu

Vihdoinkin kauan odotettu “Tammisaaren sienipäivät” oli ajankohtainen! Edellisvuoden huippusaaliit loivat kutkuttavan odotusarvon tapahtumalle.

Mukaan oli siis pakattu sienikoreja, tyhjiä laatikoita, pakasterasioita, lasipurkkeja, etikat, mausteet ja muut tarvittavat värkit tulevaa saalista ajatellen. Lisäksi mukaan oli saatu sienikaveri Laura, jolle oltiin kehua retosteltu mahtavilla apajilla.

Sienikoto-parivaljakko saapui mökille perinteitä kunnioittaen jo perjantai-iltana lämmittelemään torppaa ja suunnittelemaan reittejä ja…

Lauantaipäivä valkeni kauniina ja puolipilvisenä, ilman lämpötilakin oli juuri sopiva metsäretkiä varten. Laura saapui ja lähdimme ensimmäiseen kohteeseen eväät repuissa ja korit kädessä.

Ensimmäisen kohteen sammalmättäät loistivat tyhjyyttään…mitä-mitä, missä sienet piileskelevät? Hajaannuimme maastoon ja tovin kuluttua kohtasimme evästauolla, Anun ja Päkän koreissa oli aika natinkia, mutta Lauran (joka omasta mielestään ei muka löydä sieniä) korin sisältö yllätti. Laurahan onkin oikea suppisbongari 🙂

Sienten metsästys jatkui, mutta neljän tunnin haravoinnin jälkeen korit olivat hyvinkin vajaita, tosin muutamat toukattomat herkkutatit toivat piristystä. Lopulta palasimme mökille. Katsastimme vielä lähimaastot, mutta palkaksi saimme vain ensimmäiset hirvikärpäsosumat. Siis saunan lämmityspuuhiin ja ruuanlaittoon. Huomenna on varmaan hyvä päivä….?

Ruoka maistui metsäretken jälkeen ja sauna uinteineen kruunasi ihanan päivän. Kuvitelkaa; Ei autojen ääniä, ei valosaastetta, kevyt merituuli iholla, luonnon äänet ympärillä, kirkas tähtitaivas yllä ja vielä tähdenlento, minkä kaikki näimme yhtäaikaa. Täydellistä.

Sunnuntaina suuntasimme suoraan salettipaikkaan, mikä sienikotolaisten kesken tunnetaan nimellä “Römppäukon-notko”. Paikka ei pettänyt, tosin saalis oli pienempi, eikä mustatorvisienistä näkynyt alkuakaan. Kantarelleja, rouskuja, haperoita ja suppiksia. Siinäpä ne ja perinteisesti tietenkin, järjetön määrä hirvikärpäsiä. Ai niin, Päkä muuten unohti kumpparit, mutta jeesusteippi auttaa aina…

Paluumatkalla poikkesimme vielä nopeasti viime vuoden ykköspaikkaan, minkä olimme jättäneet loppuhuipennukseksi. No juu…apajia odotellessa. Takaisin mökille ja tateista herkkua!

Pannu kuumaksi ja Lauran kokkausinspiraatio syttyi. Ihana paistetun sipulin ja herkkutatin pähkinäinen tuoksu valloitti aistimme. Kerman ja valkoviinin loraukset kuuluivat kaikuina korvissamme. Ja sitten se juustoraaste. Ranne heilahti kuuman pannun yllä ja juusto levittyi tasaisesti kastikkeen päälle. …..” HOMETTA!” Ei auttanut haarukointi, ei kauhominen. Juusto oli sulanut-vahinko oli tapahtunut.

Mitä tästä opimme? Tarkista aina sisällön laatu päivämäärästä huolimatta.

Onneksi ehdimme maistaa Lauran loihtimaa jumalaista herkkutattikastiketta ennen täystuhoa.

Kiitos Lauralle upeasta reissusta ja mukavista hetkistä 🙂

Terkuin; Anu ja Päkä