Syysflunssa iski, mutta onneksi ehdin eilen metsäretkelle Espooseen. Aluksi tarkoitus oli käväistä vain katsomassa, josko mustavahakkaat olisivat nousussa. Kävelin ensin paikoille, mistä niitä on löytynyt joka vuosi ja kah! Siellä niitä olikin mukavina rykelminä, ja ehdin vielä ennen toukkia. Ja siitähän se sitten lähti! Teki mieli tutkia uusia reittejä ja mielessä pyöri suoranainen himo löytää uusia mustavahakaspaikkoja. Ja samassa eteen aukesikin kehnäsienipolku. Nuoria yksilöitä…myssypäitä. Veitsi heilumaan ja kori sai täytettä. Hyräillen eteenpäin ja HALT: Mustatorvisieniä!!! Paikan koordinaatit heti muistiin tulevia vuosia varten ja pakkohan se oli ottaa oikein selfie: “Torvet metsässä”-teemalla…
Ja metsässä käyskentely jatkui, ketään ei näkynyt tai kuulunut missään, vain metsän eläimet rapistelivat ja ääntelivät. Ja kyllä ne uudet urat tuottikin tulosta, meinasin astua päälle! Uusi mustavahakaspaikka löytyi! Paljon pieniä nousukkaita ja kunhan flunssa helpottaa, niin metsään on päästävä noukkimaan ne isompina. Metsäkoodit muistiin ja kohti rinnettä, missä on aina ollut keltahaperoita…Olihan niitä, mutta vain kolme ja sitten silmät nauliintuivat tatteihin….Ruskotatteja! Joku on niitä kutsunut kuulemma köyhän miehen herkkutateiksi, mutta kyllä ne kolmen tähden leimalla ainakin sienikirjoissa esiintyvät, ja ovat sienikotolaisten mielestä oikein maukkaita.
Kun paluumatkalla kohti autopaikkaa löytyi vielä haaparouskuja, lampaankääpä ja kuusenleppärousku, oli hyräily entistäkin duurivoittoisempaa ja hymy herkässä.
Kotona perkaushommat käyntiin. Maisteltiin pojan kanssa siinä ohessa pannulla pyöräytettyjen isohaperon, keltahaperon ja kuusenleppärouskun aromeja kuin viininmaistajaisissa ikään ja todettiin, että jokaisella on oma hieno makunsa ja kyl on hyvää!
Sieniterkuin Anu