Pääsin torstaiaamuna liikenteeseen kohti vanhempieni mökkiä. Kissat naukuivat kuljetuskopeissaan takapenkillä, kun ajelin aurinkoisen kuulaassa syyskelissä menemään.
Olin ehtinyt vain kerran sienimetsälle Espoossa, sormet syyhysivät, metsä kutsui.
Mökillä äiti laittoi kahvit porisemaan ja minä varustukset valmiiksi. Retkivyölaukku, sienikorit, kartta, kompassi… Isä lähti mukaan metsäretkelle sieniä saalistamaan.
Vuosien varrella löydetyt apajapaikat eivät pettäneet, mustatorvisieniä löytyi parin syksyn hiljaiselon jälkeen runsaasti. Juuri nousseita mustavahakkaitakin pilkahteli sammaleikosta.
Suppilovahverot, haaparouskut ja vaaleaorakkaat noukittiin korin puolelle innokkaasti.
Vaan eipä ahnehdittu liikaa, sillä jalostukseen oli hyvä varata tovi, rantasaunaankin jo mieli hinkui.
Perjantaiaamuna lähtö tyssääntyi alkuunsa. Kirjaimellisesti, sillä isän autosta oli yksi rengas tyhjänä. Sinänsä homma hoituisi vararenkaalla, mutta isä kun oli sen jo iskenyt alle… Tarkan euron kaverina hän oli ajanut renkaat sileiksi kuin kiisken kyljet. Ei hyvä juttu laisinkaan. Kyllä siinä vähän taisin saarnata turvallisuudesta samalla, kun talvirengas rullattiin varastosta esiin. Poikakin oli tulossa junalla koulun jälkeen…
Isä lähti rengasostoksille, minä saapastelin yksin metsään.
Tai no, enhän minä siellä yksin ollut. Se selvisi, kun rasahdus kuului lähituntumasta suppiksia noukkiessani. Nousin seisomaan. Komean kokoinen valkohäntäpeura siinä parin puun takaa tuijotti minua. Minä tapitin takaisin. Kumpikaan ei liikahtanut. Takaraivon uumenista kaikui Sergio Leonen leffojen westernmusiikki… Se katkesi peuran erikoislaatuiseen mölähdykseen, häntä pystyssä se lähti tiehensä. Minä vain tuijotin lumoutuneena ketteriä loikkia ja peuran pomppivaa persettä. Niin, mielummin sitä, kuin lähestyvää turpaa. Kohtaamisesta oppineena aloin äännellä aina välillä. Sitten keksin, että pienet laulunluritukset silloin tällöin voisivat toimia.
”Illan tullen, kun saavun satamaan”, vai miten ne sanat menikään? Enhän minä osannut lyriikoita tarpeeksi!
Huusin sitten vain aina välillä ”Kukkuu”, sehän toimi, linnutkaan eivät säikkyneet.
Pääsin vielä parina päivänä yksin metsään kukkuilemaan, kun seniori- ja junioriosasto urhelivat golfkentällä. Keski-ikäosasto noukki metsästä nauttien satoa koriin, talven varalle. Mustatorvisieniä, suppiksia ja mustavahakkaita löytyi mukavasti. Kuivurit jauhoivat öisin.
Äiti ruokki meidät herkuillaan piloille, tyrnimarjojakin maisteltiin. Ihan parasta.
Paluumatkalla kotiin pojan ajaessa, tiirailin hyviä metsäapajia ja maisemia. Siinä matkan aikana bongasin noin viisitoista peuraa. Ja yhden kuusikon varjoissa heilui järkäleenkokoisen uroshirven sarvet, kun se jyysti kutiavaa etujalkaansa. Suorastaan pelottavan lähellä tietä.
Niinpä, tarkkaavaisuutta syksyyn ja hyvät renkaat alle!
Terkuin Anu